tiistai 16. elokuuta 2016

Kiitos Blogiringille!

Kaksi vuotta sitten olin onneni kukkuloilla, kun pääsin mukaan Blogirinkiin. Yksi bloggaamisen tavoite oli saavutettu. Ja sain vielä tehdä mahtavia yhteistöitäkin. Kivoimpia niistä oli ehkä Liberon kanssa tehdyt yhteistyöt. Ja rahaakihan siitä sai toki ja pystyi näin ollen viettämään hoitovapaata pidempään. 

Parhaimpana muistona Blogirinkiajasta on Kesäjuhlat 2015, oli ihanaa nähdä kaikkia ja juhlat olivat oikein onnistuneet ja ruoat herkullisia. Ja porukka mitä mahtavin. En voi muuta tehdä kuin kehua Blogirinkiä! 

Liberon kamppis
Nyt kuitenkin palaan syksyllä töihin ja ehkä jossain vaiheessa pääsen myös opiskelemaan. Aika on hieman kortilla ja bloggaaminenki epäsäännöllisempää, joten koin parhaimmaksi jäädä Blogiringistä pois ja antaa tilaa aktiivisille bloggaajille. 

Meiran kamppis

En kuitenkaan lopeta blogia, mutta tämmönen samankaltainen hieman epäsäännöllinen postaustahti tulee jatkumaan, ainakin tällä hetkellä. Aina inspiraation tullessa. Ainakin fitmamapostauksia on tulossa, koska olen tällä hetkellä dieetillä.

Kiitos Blogirinki! 

Ja mua voi seurata instagramissa nimellä mammamiia.fi, jonne laitan kuvia lähestulkoon joka päivä salilta, kotoa, ulkoa ja matkoilta.





maanantai 15. elokuuta 2016

Olisit tyytyväinen itseesi, sinuna. Unohda muut.

Oon usein miettiny tätä otsikkona toimivaa lausetta. Mä koen jollain tavalla poikkeavani joukosta, ainakin joidenkin ihmisten kohdalla. Mut on pienestä pitäen kasvatettu siihen, että minä olen arvokas minuna, minä kelpaan juuri sellaisena kuin olen. Minua ei määritä telkkarit, lastenohjelmat tai muut ympäristön luomat mielikuvat "oikeasta ihmisestä." En ole koskaan edes ajatellut, että mun täytyisi olla tietynlainen, että kelpaisin muille. Kun kelpaan itselleni, kelpaan myös muille, jos en kelpaa niin olkoot kelpaamatta, en kaipaa sellaisia ihmisiä elämääni. 

En muista, että äitini olisi koskaan haukkunut itseään peilin edessä tai muutenkaan. Puhunut ulkonäöstään, olemuksestaan tai älykkyydestään alentuvasti. Äitini on aina ollut todella itsevarman oloinen ihminen, vaikka syvällä sisimmissään hänkin on herkkä ja epävarma, mutta se ulospäin näkyvä itsevarmuus on luonut itsevarmuutta myös minuun. En ole ehkä kaikissa asioissa itsevarma, mutta siitä olen varma, että millainen minä olen ja millainen minun kuuluu olla.


En ole koskaan leikkinyt Barbeilla ja yrittänyt sen jälkeen teininä näyttää Barbilta tai katsellut Hollywood julkkisten supermuokattuja kuvia ja yrittänyt päästä itse samaan ja riutunut peilin edessä siitä, kuinka lihava olen enkä kelpaa muottiin. Mihin muottiin? Luodaanko me se muotti ihan itse? Media kyllä suoltaa mitä suoltaa, mutta tarvitseeko meidän välittää siitä? Muutenhan me jouduittais ottamaan paineta ihan jokaisesta ympäröivästä asiasta. Eihän sellaista elämää kukaan kestä. Sen sijaan, että syytetään mediaa asioista niin otettaisko tässäkin asiassa vastuu itse itsestämme ja yrittäisimme kasvattaa omista lapsistamme riittävän itsevarmoja hyväksymään itsensä juuri sellaisena kuin he ovat? 

Parasta esimerkkiä näytämme sillä, että hyväksymme itse itsemme, sellaisena kuin olemme... ja paskat medialle.  Median syyllistämisellä emme pääse puusta pitkälle, mutta sillä pääsemme, että lakkaamme ajattelemasta koko mediaa ja jos itse emme siihen enää pysty niin ainakin yritämme kasvattaa lapsemme itsevarmoiksi.  

Ja en sano sitä, etteikö mediassakin olisi hyvä ottaa mainoksiinsa normaalinnäköisiä naisia ja miehiä täydellisesti photoshopattujen sijaan.. tottakai se olisi ihanteellista, mutta eihän nyt kukaan voi oikeasti määritellä itseään heidän mukaan? Ja jos sitä teette, niin lopettakaa välittömästi. Verratkaa itseänne vain itseenne, kukaan muu ei sitä muutosta pysty puolestasi tekemään kuin sinä! Uskon, että jos on koko elämänsä ehdollistunut siihen, että alitajuisesti ottaa "kauneusihanteet" omikseen, niin voi olla vaikeaa hyväksyä omaa pyöreämpää olemustaan jos vertaa itseään photarilla muokattuun malliin, mutta kannattaa ajatella realistisesti... pystyt siihen mihin pystyt, sinuna itsenäsi.  

Ja tiedättekö kuka on mun idoli? Minä itse. En tarvitse muita idoleita, koska kyseessä on mun elämä ja mulla on siihen lähes täydet vaikutusmahdollisuudet, paitsi etten voi voittaa lotossa, vaikka kuinka haluaisin. :D 

Kaikkein tärkeintä on se lapsuus, varhaislapsuuden esimerkki. Omien vanhempien näyttämät mallit ja perusturvallisuudentunne, sinä kelpaat ja riität, sinua rakastetaan juuri tuollaisena kuin olet. SINUN ei tarvitse määritellä omaa olemustasi ulkopuolisten näkemysten mukaan. 

En ole koskaan ajatellut, että mun pitäisi ostaa jotain tiettyjä merkkivaatteita tai muita asioita, jotta pääsisin "piireihin". Miksi edes haluaisin sellaisiin piireihin, joissa ihmiset välittää vain siitä mitä minulla on päällä? Ne ihmiset saa puolestani elää ihan omaa köyhää elämäänsä, tuntien epävarmuutta itsessään ja yrittäessään paikata sitä sillä, että valitsee ystävänsä noiden asioiden mukaan. En tarvitse heitä, eivätkä he minua.


Olen kasvanut minuksi elämäni aikana, kokemalla, näkemällä ja tunnustelemalla. Olen kulkenut kuoppia ja olen ollut onnellinen, mutta hetkeäkään EN KOSKAAN, ole miettinyt, että miksen muka sopisi johonkin muottiin. Minulle ei ole olemassa muotteja.. minulle on ihmisiä, jotka tekevät itse itsensä.  Jokainen ihminen täytyy hyväksyä ja jokaisen ihmisen täytyy hyväksyä itsensä. 

Siinä taas tämän päivän mietteet. Mitä mietteitä tää aihe herättää sinussa? 


torstai 4. elokuuta 2016

IDENTTITEETTIKRIISI

Ensimmäisen lapsen syntymän jälkeen sitä oli jossain mammakuplassa, joka jatkui vielä esikoisen ja kuopuksen välisenkin ajan, mammakupla alkoi kuitenkin puhjeta jo kuopuksen syntyessä ja ollessa noin puolivuotias. Alkoi tuntua, että haluan olla muutakin kuin Äiti. Etenkin viime aikoina olen hakenut identiteettiäni uudelleen, koska tuntuu, että olen muuttunut ihan valtavasti viimeisten vuosien aikana. Äitiys on kasvattanut, tehnyt minusta kärsivällisemmän, rauhallisemman ja pohtivamman. Olen muuttunut hulivilistä rauhalliseksi, mutta samaan aikaan haluan tuntea olevani myös minä. Haluan ajatella muutakin kuin vain äitiyttä ja lapsiani. Haluan käydä salilla, lenkkeillä, meikata, ostaa vaatteita ja puhua kaikesta muustakin kuin pelkästä äitiydestä. 



Myös blogin nimi on alkanut ahdistaa... koska tuntuu, etten halua olla enää mikään "mammamiia" pullan(tai pizzan) tuoksuinen kotimamma pyöreän vatsansa kanssa ja lempeä hymy kasvoilla touhottamassa lasten asioita. Haluan olla se sama Miia kuin ennen lapsia, tai ainakin melkein sama. Olenhan kasvanut kuitenkin henkisesti ainakin miljoonan vuoden verran, mutta tiiättehän te.  Siksipä tein tuon uuden Bannerin, jossa muokkasin nimeä "M.I.A"k:si. Ihan vain lyhennös "Mammamiiasta". 


Haluaisin myös jo opiskella, koska silloin tuntuisi, että teen jotain muutakin tärkeää kuin vain hoidan lapsiani, joka on varmasti maailman tärkeimpiä töitä, mutta myös olisi tärkeää itse opiskella. Olen myös sen oppinut äitiydestä, kurottamaan unelmiaan kohti ja itsevarmemmaksi omia kykyjä kohtaan. Aiemmin oon pelännyt hakea esimerkiksi ammattikorkeaan tai yliopistoon, koska olen ajatellut, ettei musta olisi siihen.. eikä varmasti aiemmin olisi ollutkaan, koska opiskelumotivaatio oli ennen lapsia aivan erilainen. Lasten saanti on opettanut paljon pitkäjänteisemmäksi, joka on ollut aina mun suurin ongelma, en ole jaksanut keskittyä aiheisiin, jotka ei niin paljon kiinnosta. Onneksi kuitenkin alansa voi itse valita ja toivottavasti joku kaunis päivä pakkaan "koulureppuni ja kynäni" ja lähden sivistämään itseäni. 

Haen itseäni kokoajan, ehkä se on osittain myös tätä ikää. 30 lähestyy ja tuntuu, että oonko saavuttanut tarpeeksi, olenko tehnyt kaikkea mitä olen unelmoinut ja olenko mennyt kohti unelmiani?  Yksi suuri unelma on saavutettu, lapset ja mies. Mutta haluan jotain enemmän.  

Blogin suhteen aion pitää kuitenkin saman linjan, sopivasti äitiyttä, lapsiperhekaaosta ja treeniä ripauksin ruokajuttuja. Koska sitähän se mun elämä on, en siis aio heittää ulos kaikkea äitiyteen liittyvää, vaikka nyt mammautumista kriiseilenkin. 

Ehkäpä olen päässyt "äitiyslevelillä" yhden askeleen eteenpäin ja olen itselleen uudestaan löytämisen vaiheessa.

Mitä vaihetta sä elät? 


keskiviikko 3. elokuuta 2016

Kun syömisestä tuli hirviö

Olin aina ollut normaalipainoinen lapsi ja nuori. Kun olin 17 sain päähäni, että minun täytyy laihtua. Painoin 54 kiloa, jonka verran olin painanut jostain kasiluokalta saakka, ennen sitä olin ollut painoindeksin alakäyrällä, mutta joskus kasiluokalla muuttuvien muotojen ja murrosiän vuoksi paino nousi 54 kiloon. Olin täysin normaalipainoinen. Olisin ehkä kaivannut salitreeniä ja liikkumista enemmän, mutta en todellakaan laihtumista. Lopetin syömisen lähestulkoon kokonaan ja söin vain 800 kaloria päivässä seuraavat 3kk, paino tippui 7 kiloa. En juonut vettäkään iltaisin ollenkaan, että paino olisi aamulla mahdollisimman vähän. Kävin vaa'alla joka aamu ja joskus päivälläkin. Söin ruoaksi hapankorppuja, koska niitä sai syödä paljon kevyen painonsa vuoksi. Kävin joskus aamulenkeillä tyhjällä vatsalla, mutta aina en jaksanut sitäkään vähäisen syömisen vuoksi. En myöskään käynyt salilla, koska se nosti painoa lihaksiin kertyvän nesteen vuoksi.  Pyrin vain siihen, että joka aamu paino olisi vähemmän. 

Vuonna 2006, ennen laihdutusta 55 kiloisena.











.Pikkuhiljaa kaloreiden laskemisesta tuli päivittäinen tapa, tein sitä ihan jokaikinen päivä käyttäen apuna kalorilaskuri.fi sovellusta. Aloin kuitenkin syömään normaalimmin tämän 3kk ajanjakson jälkeen ja paino nousi pikkuhiljaa takaisin. Se oli alimmillaan vuonna 2007 eli sen 47 kiloa. 2008 painoin 54 kiloa. 2010 64kg, 2012 jo 75 kiloa jolloin herääminen tapahtui, paino oli vain noussut ja noussut, vaikka kuinka kyttäsin kaloreita. Pystyin syömään hädintuskin 1500 kaloria lihomatta, koko aineenvaihduntani oli täysin sekaisin vuosia jatkuneesta kyttäyksestä johtuen. Silloin vuonna 2012 laihdutin 65 kiloon, johon olinkin sitten tyytyväinen, kunnes aloin odottamaan Mimiä. Mimin jälkeen aloitin taas kaloreiden laskemisen ja paino tippui takaisin nopeasti. Syömisestä oli tullut jokapäiväinen peikko, joka seurasi aina mukana. Jokaista ruokaa ottaessa mielessä pyöri vain kalorit ja se, että lihonko jos nyt syön näin. Herkuttelu karkasi ajoittain käsistä, ruokapeikon huudellessa taustalla käskyjään. 



(yllä vasemmalla nyt 65 kiloisena ja oikealla laihdutuksen jälkeen 47 kiloisena.) 

Vasta Ennin jälkeen viime syksynä, kun aloitin tämän nykyisen projektin opin pikkuhiljaa, että kuinka tärkeää on kuunnella kehoaan. Laskin yhä silloinkin vielä kaloreita ja pidin ruokaa hirviöön verrattavana. Ruoka oli ollut mulle lähes 10 vuotta vain asia, joka aiheuttaa ahdistusta. Kun sain painon vihdoin siihen mihin olen tyytyväinen, eli 65 kiloon -aloin ajattelemaan asiaa laajemmin. Päätin heittää kaloreiden laskemisen kokonaan pois, kuuntelen kroppaani ja syön, kun on nälkä.  Käyn salilla ja liikun niin, että siitä tulee hyvä olo. Pyrin heittämään vanhan ajatusmallin kokonaan pois. 

Nyt pyrin valitsemaan oikein ja elämään terveellisesti. Kunhan muistan liikkumisen ja syömisen välisen tasapainon, niin kaikki menee hyvin. Kieltäydyn tekemästä ruoasta enää niin suurta osaa elämästäni vievää asiaa. 10 vuotta elämästäni kului siihen, että mielessä pyöri lähes 12 tuntia päivästä kalorit, ruoka ja se voinko tänään syödä herkkuja ja pitääkö minun syödä viikko herkuttelun jälkeen pelkkää salaattia. 

Olen hakenut oikeaa suhtautumista ruokaan 18 vuotiaasta saakka. Ennen sitä mulla ei ollut koskaan mitään ongelmia painon kanssa, osasin syödä juuri oikean verran ja pysyin juuri siinä painossa missä olinkin. Nyt vihdoin olen kokenut sen asian suhteen ainakin jonkinlaisen valaistumisen ja osaan hellittää, en enää joka päivä ihan kokoajan mieti kaloreita ja ruokaa.  Ja tiedättekö mitä, paino ei ole noussut. 


Kannattaa lukaista, siinä oli tosi hyviä pointteja ja juuri niitä joita olen itsekkin käsitellyt tässä 10 vuoden aikana. 



tiistai 2. elokuuta 2016

ELOKUU

ELOKUUSSA vietän syntymäpäiviäni, täytän 27 vuotta. 

ELOKUUSSA on vielä kesä, mutta illat pimenee. Voit haistaa tulevan syksyn, mutta nauttia vielä lämpimistä päivistä. Ehkä olla hieman myös haikeana tulevan talven vuoksi. Mutta talven jälkeen on taas kesä. 

ELOKUU on hieman haikea, en päässyt opiskelemaan haluamaani alaa, opinnot alkaisivat pian, toivottavasti kuitenkin jo ensi elokuussa astelen koulutielle uutena innostuneena sairaanhoitaja/terveydenhoitajaopiskelijana.  

Mies jäi juuri 2.5 kuukauden lomalle, elokuussa on kesäloma! ELOKUUSSA marjat kypsyvät ja sato on korjattavissa. Uimavedet ovat vielä lämpimiä, joten muistakaa uida ja kerätä kesä talteen pitkää pimeää talvea varten.




tiistai 26. heinäkuuta 2016

Kun äiti uupuu

Äitiii, Enni vie Mimin nuken. Äitiiiiii. Ei kelpaa, myydään minun autonistuin tämä on HUONO!!!  ÄITIIIIIII!!! Tappelua, raivoamista, uhmaa, itkua, monta tuntia päivässä. Ihan normaalia lapsiperheessä, mutta uuvuttavaa vanhemmille.

Noi kaks tyttöä joko riitelee nukeista tai sitten heillä muuten vain myrskyää ihan kokoajan. Tänä aamuna ja satana muunakin isompi huusi 2 tuntia lähes yhtäsoittoa milloin mistäkin. Koko päivä on yhtä saikkinaa, VAIKKA olen johdonmukainen, enkä anna periksi jos huutaa. Meillä kuitenkin sovitellaan ja opetetaan leikkimään yhdessä.

KAIKKI on tuon pienen 3 vuotiaan mielestä väärin. Ulkona ei oo hyvä, sisällä ei oo hyvä, autossa ei oo hyvä.

Onneksi Jarilla alkaa kohta melkein 3 kuukauden loma, kesäloma ja isyysvapaa. Jospa se toisi meille molemmille hieman enemmän omaakin aikaa.

Olen ihan loppu. Mieliala saattaa vetää maahan ihan yllättäen, kun ensin väkisin yrittää pitää itsensä koossa lasten kanssa yksin ollessaan ja kun mies saapuu töistä tai herää yövuoron jäljiltä romahtaa pakka ja väsymys puskee väkisin päälle. Haluaisin viikon mittaselle all inclusive lomalle johonki ulkomaille, jossa ei tarvis pistää tikkua ristiin muun, ku ulos pääsemisen suhteen, valmis pöytä, valmis siivous, kunhan vain olisi. Lepoloma! 

Ei siinä normaalissa elossa lasten kanssa ole mitään, jos heilläkin on hyvä päivä, niin silloin päivät kuluu lepposasti leikkien, mutta huonoja päiviä ja huonoja öitä on etenkin tuolla isommalla ihan liikaa. Ja raivokohtauksiakin satelee tuon tuosta. Voisi melkein luulla meillä asuvan murrosikäisen. Ja se uuvuttaa, että on pakko olla aikuinen,pysyä koossa,olla lähtemättä lasten raivoamiseen mukaan jne. Vaikka joskus kyllä tulee kiukustuttua lopulta ja käskettyä hiljenemään jo. Puran kiukun sitten yksinään ollessani ja mieskin siitä saa valitettavasti osansa.

Eniten väsyttää se, että mulla ei ole ollut puoleen vuoteen vapaata iltaa esimerkiksi nukutuksesta. Se on ihan painajaista, lapset riehuu, 1.5h odotella huoneessa heidän rauhoittumistaan,oli kello mitä hyvänsä. Mimi saa hysteerisen kohtauksen jos edes yritän, että isi veis nukkumaan, vain äiti kelpaa...Äidistä on ihanaa olla tärkeä, mutta joskus olisi kiva päästä vapaalle (esimerkiksi ystävien luo) ilman kokoaikaista huolta lasten heräämisestä yöllä ja huomaamisesta, etten ole kotona. 

Mummolaan tuo isompi ei suostu tällä hetkellä ollenkaan, koska äitiä tulee ikävä ja mitäpä siinä voi tehdä? Ei tuota pientä rakasta sinne voi pakottaakkaan. Mutta olisi kivaa, että vapaata voisi ottaa ihan oikeasti, niin, että isi hoitais kaiken ja äiti sais vain levätä ja nauttia ystävien seurasta.  Jari kyllä hoitais, ei vain kelpaa, koska äiti. Pienempi on taas lunki tyyppi, hänelle kelpais isi, mummola ja mitein vain. Hän katsoo isomman kohtauksia joskus hämmentyneenä ja olisi hauskaa tietää mitä siellä pienessä päässä silloin liikkuu. ;)

En osaa edes sanoin kuvailla kuinka uupunut välillä olen. Joskus tekisi mieli hakea kokoaikatyötä ja laittaa lapset päiväkotiin, ihan vain siksi, että joku muu sais joskus osansa tuosta riehumisesta. Heh.
Ja tuntuu, että olen saanut ryppyjä 20 vuoden edestä tässä 3 vuodessa mitä mulla on takana äitiyttä. Sanoisin, että se ei ole aurinko, tupakka, alkoholi tai mitä näitä nyt on mikä vanhentaa eniten vaan se on äitiys, se pitää ehkä liikunnallisesti nuorena,mutta kasvoilta se saa näyttämään vanhalta. Äitinaama.

Jos olisin rikas palkkaisin au pairin. Olen salaa kateellinen heille joilla on apuna lastenhoitaja kotona. Kodinhoitajakin vois olla ihan kiva.

Ja ei, en myynyt 3 vuotiaani turvaistuinta,vaikka hän niin halusi.

T: Kotiäiti, joka olisi jo valmis töihin.


Ps. Vaikka puhuinkin äitiyden uuvuttavista puolista - en voisi koskaan olla kiitollisempi noista kahdesta täystuhosta. Rakastan heitä enemmän kuin mitään ja siksipä tämä onkin niin rankkaa. 

Ja sanokaa nyt joku, että en oo aina jolla menee hermo? 

torstai 21. heinäkuuta 2016

Kuka idiootti leikkaa itseään saksilla sormesta//Meidän päivä!

Leikkasin tänää pakettia avatessani saksilla palasen sormesta. Juu. Tolloa, mutta vahinkoja sattuu. Sormesta tuli verta, paljon. Ja repäisin sen haavan äskön vielä uudelleen auki, hiuksilla.  

No se oli vaan yksi tapahtuma tänään. Käytiin myös mustikassa, oltiin ulkona, nautittiin lämmöstä (jota ei kyllä mun makuun ollu vieläkään tarpeeksi, hyinen tuuli kyllä vähän kylmäs, ainakin tässä merenrannassa.) :D Mutta kyllä tuolla vaatteet päällä ihan tarkeni. Ja lapset tarkeni polskia tuulen suojassa terassilla altaassa. 

Oltiin kuitenkin lähes tulkoon koko päivä ulkona, joten kyllä siellä ihan kesäistä tänään oli, toivottavasti huomenna lämpenee vielä! Ja toivoisin, että tälle kesälle saatais edes muutama lähemmäs 30 asteen päivä, jotta me tarettais ihan kunnolla rannalle.


Oletko kuullut Kani joka tahtoi nukahtaa kirjasta? Kirjaa voi verrata melkein hypnoosiin, sen pitäisi nukuttaa joka tyyppi . Noo, ainakaan eka iltana meidän nukutus ei sujunut sen paremmin kuin aiemminkaan, Mimi kyllä nukahti vartissa, mutta huusi sen koko vartin, ettei halua kuulla tuota typerää tarinaa. :D Tarina oli kyllä rentouttava, mutta meidän lapset ei omaa keskittymistaitoa. Ehkäpä vielä joskus.  Suosittelen kyllä kokeilemaan, jos vaan lapset jaksaa keskittyä tarinoihin.

Nyt aion ottaa vähän iltapalaa, nostaa jalat sohvalle ja käynnistää Netflixistä Gossip Girlin! Mies meni vielä hetkeksi pihalle jatkamaan aidantekoa, joten mulla on ihan omaa aikaa. Löysin tuon sarjan ihan hiljattain ja koukutuin kyllä täysin, ihanaa aivot narikkaan viidettä.



Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...