perjantai 30. syyskuuta 2016

Syksy on täällä!





Syksy on edennyt ja Jarinkin loma lähenee loppuaan. Elokuun alusta saakka ollaan saatu elää hieman erilaista arkea, kun ollaan molemmat oltu kotona.  Isyysvapaa on kyllä tehnyt tehtävänsä ja mullakin on ollut paljon enemmän vapaa-aikaa ja on tullu vietettyä aikaa myös kavereiden kanssa paljon enemmän, joka on ollut ihanaa. Tytöt on myös kasvanu hurjasti tänä aikana ja Enni on alkanut puhumaan, ihan yllättäen, sanoja tulee jo niin monta ettei enää perässä pysy. Ja kokoajan tulee lisää.

Mulla alkaa huomenna työt, joka on kyllä melko jännää. Tuntuu todella oudolta palata 3.5 vuoden jälkeen töihin, iik. Päiviähän mulla ei töissä tuu olemaan kuin yksi viikossa ja sekin noin 5 tunnin mittainen, mutta vähän erilaista kuitenkin, vaikka pääasiassa kotona jatkossakin olen. 

Jari palaa töihin viikon kuluttua ja sit tää meidän arki jälleen mullistuu, mutta onneksi tytöt on sentään tän loman aikana alkanu nukkumaan pidempään kuin kuuteen. Ihanaa!

Ollaan saatu pihallakin valtavasti aikaiseksi, aita on valmis, talli maalattu, leikkimökki maalattu. Vielä talo odottaa maalaamistaan ja pitäis alesta hakea vielä kevättä varten ulkokalusteita. Aitakin jäi odottamaan maalausta ensi kesään. 


En nyt saa jostakin syystä kohdistuksia tässä postauksessa kuntoon, joten kuvat tulee nyt vähän missä sattuun järjestyksessä, mutta siinä niitä on. :) 


Ootteko huomannu, että tänä vuonna on jotenkin erityisen upea ruska? Ulkona on ihan mahtavat värit ja pensaat hehkuu punaisena ja puut ihan oranssina. Melkein täytyis käydä ottamassa paremmalla kameralla ihan ruskakuvia, niin kaunista tuolla nyt on. 



Meitä voi seurata instassa @miiasarpola nimellä, sinne tulee lähes päivittäin kuvia salilta, arjesta yms.



maanantai 19. syyskuuta 2016

Pitäskö tässä kriiseillä?

Kun aloin odottaa Mimiä olin vasta täyttänyt 23. Olin nuori äiti. Nyt on kulunut lähestulkoon 4 vuotta siitä hetkestä ja täytin juuri 27 vuotta. Tuntuu kuin tää neljä vuotta olisi kulunut silmänräpäyksessä. Ensin olin kaksikymppinen ja kohta mua voi jo kutsua kolmikymppiseksi. Tää aika 20-ja 27 ikävuoden välillä on menny ihan tajuttoman nopeeta ja etenkin se. Tuntuu, että siitä kun täytin 20 ei oo kuin pieni hetki. 




Aiemmin en oo kokenut kriisin tunteita, mutta nyt tuntuu, että oikeesti: Miks tää aika kuluu näin nopeeta? Etenkin ne päivät on lisääntyneet kun iän huomaa jo kasvoiltakin, heti, kun on syönyt esim. Paljon sokeria näyttää kasvot aivan ryppyisiltä ja "elähtäneiltä" tiiättekö krapulanaaman?? Siltä! Päätin siis välttää sokeria jatkossa vielä enemmän. :D Ja otsarypyt, käääk! Vois stressata vähempi ja nukkua enempi. 

Olen myös ottanut käyttöön Laveran silmänympärysvoiteen ja tämän lisäksi laitan joka aamu manteliöljyä naamaan, erityisesti silmien ympärille.
Käytän yhä kasvoilla kookosöljyä ja yritän syödä rasvaa myös sisäisesti,myöskin omegat on käytössä.

Eli mun resepti "vanhenemisen torjumiseen" on:
Urheilu, rasvat sisäisesti ja ulkoisesti, terveellinen ravinto ja riittävästi vettä. Stressiäkin koitan välttää parhaani mukaan. 

Mutta oikeesti, ei 30 oo vanha. Enkä sano sitä siksi, että yrittäisin vakuutella sitä itselleni ja muille kolmikymppisille tai niille parikymppisille, jotka odottavat kauhulla kolmikymppisiään. Ihmisen elinikäkin nousee kokoajan, joten myös fyysiset ominaisuudet, terveys yms kasvaa kasvamistaan.

Eikä pelkät ulkonäköasiat oo ne mitä "kriiseilen" vaan myös se, että olenko tehnyt riittävästi. Tuntuu, että 30 on monelle se rajapyykki nuoruudelle ja sille, että onko elänyt elämäänsä juuri niin kuin on halunnut, ettei sitten myöhemmin tarvi katua. Mulla jäi monta unelmaa toteuttamatta (reppureissailut,  junamatkat euroopan halki, maailmanympärysmatka, yms.) enkä usko, että niitä enää vanhemmalla iällä ainakaan "villinä ja vapaana" suoritan, mutta onneksi on vielä aikaa matkustella ainakin muuten. Enkä oo hylänny ajatusta maailmanympärysmatkastakaan, ehkäpä sitten, kun tytöt ovat sen verran isoja, että päästäis koko jengi. 

Alla rippikuvani vuonna 2004, 12 vuotta sitten ja sen alla ihan viime päivinä otettu kuva. Ei oo enää yhtä siloposket kuin 15 vuotiaana ja lapsen pyöreyskin on kadonnut. 

Onneksi tässä on vielä kolme vuotta aikaa olla parikymppinen. Haha. :D




maanantai 12. syyskuuta 2016

Miten opettaa lapsi huomioimaan toisia?

Kinkkisiä kysymyksiä eikä oikein selkeitä vastauksiakaan, osa oppii helpommin ja osa kantapään kautta.  Toinen oppii toisella tavalla ja toinen toisella, mutta alla muutama vinkki, jotka on meillä toiminu! :) 

1. Puhu lapselle, kerro, että toiselle tulee paha mieli jos viet kädestä lelun tai et ota yhtä leikkeihin mukaan, puhumista ei voi koskaan korostaa liikaa. Itse tilanteessa puhuminen ei välttämättä toimi, mutta puhua voi ihan milloin vain, aina kun on sopiva hetki ja olet esimerkiksi leikkien kautta "yhteydessä" lapseesi ja hän on ottavaisella päällä.

eka kerhopäivä! 


Itse harrastan tätä puhumista lähes kaikissa asioissa ja toimii kuin häkä. Itse tilanteessa muistutan sitten vain siitä mitä keskusteltiin kotona ja harvemmin tarvitsee edes muistutella. Jossain vaiheessa Mimi meinas olla vähän mustasukkainen Ennin ikäisistä kavereista ja meno yltyi vähä kovakouraiseksi, mutta keskustelujen jälkeen sekin vaihe on nyt ohi. 

Harvemmin tää meidän 3-vuotias edes tekee mitään sellaista, että veisi keltään leluja, mutta en siltikään koskaan unohda puhumista uusiin tilanteisiin mentäessä tai ihan muuten vain. Keskustelulla saa tosi paljon aikaan ja tällänen 3 veekin on yllättävän fiksu, kun hänelle antaa siihen mahdollisuuden ja kuuntelee mitä hänellä on mielenpäällään, saattaa löytää ihan yllättäviäkin syitä kiukuttelulle tai toisten tönimisille tms. 

Tänäänkin keskusteltiin kerhosta ja siitä, että onhan muistanut ottaa huomioon kerhossa kolmannenkin tytön,  kun ei puhunut tästä kolmannesta tytöstä mitään,  kertoili vain mitä teki tämän yhden kanssa. Sit ite jo sanoi kun oltiin keskusteltu ja kysyin, että miksi kaikki pitää ottaa mukaan leikkeihin.: "Toiselle voi tulla paha mieli! "  

Lapsen tulee oppia empatia/kyky huomioida toiset esimerkin kautta ja oivaltaa se itse. Anteeksipyyntökin on turha jos lapsi ei ymmärrä, että miksi hän pyytää anteeksi eikä koe sitä empatiantunnetta toista kohtaan.  Kolmevuotias on toki vielä melko pieni tehdäkseen mitään "ryhmäytymisiä", mutta on hyvä puhua siitä jo pienenä, jotta lapsi oppii ihan pienestä pitäen pyytämään kaikkia leikkeihin mukaan jos näkee jonkun olevan yksin. 

2. Jos satut tilanteeseen jossa lapsi vie jatkuvasti toisen kädestä tavaran tai tönii toista, ota lapsi syliin ja kiellä heti, älä kuitenkaan jätä asiaa tähän kieltoon vaan katso lasta silmiin ja sano "Miltä sinusta tuntuisi, jos joku veisi sinun kädestä lelun, jonka juuri sait pitkän odotuksen jälkeen?" Pyri siis vaikuttamaan tunteisiin, jo 3-vuotias kykenee empatiaan jos sitä on hänelle opetettu keskusteluin ja teoin.  Anna lapsen siis itse tajuta tekonsa ja se MIKSI se on väärin, tämä kantaa hedelmää myös myöhemmässä iässä, on tärkeää aloittaa empatia"kasvatus" jo pienenä. 

3. Ota itse huomioon muut! Esimerkki on tärkeää. 

4. PUHUPUHUPUHU. Tätä ei voi korostaa edelleenkään liikaa. 

Enkä tarkoita puhumisella sitä, että silloin kun lapsi lyö toista niin aletaan "lässyttämään" niin, että lapsetkin menee jo sekaisin, että mitä tässä nyt tapahtuikaan, vaan puhe täytyy tapahtua ihan joka päivä, erilaisissa tilanteissa oikealla hetkellä. Lasta ikään kuin opastetaan niihin tilanteisiin jo ennalta, esimerkiksi satujen kautta.  Enkä kannata sitä, että lasta ei koskaan kielletä hänen tehdessään tuhmuuksia. Tottakai kielletään, mutta samalla pyritään ennaltaehkäisemään koko tilanteet jo ennakolta. 


5. Muista sanoittaa lapsen tunteet, jo ihan pienestä. Näin hän oppii tunnistamaan erilaisia tunteita. 

Vau:fi:ssä on hyvä teksti aiheeseen liittyen tässä  


Ps. Mimi tosiaan aloitti nyt kolmevuotiaiden kerhossa ja tänään oli ekaa kertaa yksin siellä ja oli menny hyvin, vaikka äitiä hieman jänskättikin.. käytin ite sit ajan hyödyksi ja kävin salilla.  Kavereitakin oli tosiaan löytynyt. :) 


lauantai 10. syyskuuta 2016

Tuleva terveydenhoitajako?

Olen kahdessa viime haussa hakenut opiskelemaan terveydenhoitajaksi, sinne kuitenkaan vielä pääsemättä. En ole päässyt edes pääsykokeisiin, suuren hakijajoukon vuoksi. Viimeksi jäin 4 pisteestä vaille esivalintakokeessa, etten päässyt valintakokeeseen. Heheh.  Silloin jo hieman huvitti, että tätäkö tää nyt taas on. 

En viime haussa hakenut vielä Oulaisiin sairaanhoitajanopintoihin, mutta nyt laitoin hakupaperit myös sinne, jotta saisin edes niitä opintoja pois alta jos sattuisin vaikka kevään haussa pääsemään sitten Oulun puolelle terveydenhoitajaksi. 

Terveydenhoitajaksihan olisi toki mahdollisuus hakea myös esimerkiksi Kokkolaan, jonne on suurempi sisäänpääsyprosentti, mutta sinne onkin sitten matkaa jo 1.5h verran. Ja ainakin viime vuonna opinnot oli vain päiväopintoja. Oulussa nämä ovat siis olleet monimuoto-opintoja. 

Monta turhautumista on siis mahtunut tähän välille, mutta kaikki toivo on nyt loka/marraskuussa, että valintakokeisiin tulisi kutsu ja pääsisin aloittamaan tammikuussa opinnot ja ehkäpä muutaman vuoden päästä valmistun toiveammattiini, jota olen koko ikäni etsinyt. 


Lapsena monella on se unelma-ammatti, mulla sitä ei ole koskaan ollut. Mietin tulevaa ammattiani vielä kauppakoulussa ja vielä ihan muutama vuosi sitten, en ollut koskaan saanut varsinaista herätystä siihen, että mikä haluaisin olla "isona". Raskausaikana neuvolassa ravatessani alkoi terveydenhoitajanopinnot kiinnostamaan ja tutkailin asiaa, kiinnostus kasvoi yhä enemmän. Myös itse sairaanhoitajan työ kiinnostaa kovasti, ei ehkä niinkään se vuorotyöosuus siinä, mutta se, että pääsisi auttamaan ihmisiä. Ja onhan molemmat työt tosi monipuolisia. 


Toivon, että nyt se ovi aukeaisi niihin opintoihin ja pääsisin vihdoin opiskelemaan alaa, joka useiden ammattituskailuiden jälkeen tuntuu olevan paras vaihtoehto. Ruusunpunaiset lasit on kadonneet silmiltä jo aikapäiviä sitten, enkä edes hyvällä tahdolla voi sanoa, että sairaanhoitajan tai terveydenhoitajankaan työ olisi aina helppoa ja ihanaa, mutta luontainen hoivaviettini kaipaa haastetta ja niitä haasteita päin aion mennä, oli mikä oli!


Muita sairaanhoitaja tai terveydenhoitajaopiskelijoita lukijana? Oisko antaa vinkkejä valintakokeeseen? 





torstai 8. syyskuuta 2016

Lasten liikkuminen

Juuri julkaistiin uudet alle 8 vuotiaiden liikuntasuositukset, joissa liikuntaa suositellaan 3h päivässä. 2h tästä pihaleikkejä yms ja 1h "hikistä" liikuntaa kuten vaikka trampoliinilla hyppelyä. Rupesin samalla miettimään omien lasteni liikkumista ja nämä kaksi vauhtimimmiä liikkuu päivän aikana niin paljon, että saisivat joskus olla hieman paikallaankin.

Aamu alkaa sillä, että nuo pomppii sängyllä, isin, äidin, peittojen ja kaiken päällä. Se jatkuu portaissa roikkuen, alakertaan roikkumaan renkaisiin. Sitten pompitaan vähän sohvalta toiselle tai lattialle, tehdään kuperkeikkoja, lasketaan "liukumäkeä" kiipeämällä tyynyistä tehtyä vuorta pitkin ja laskemalla alas. Käydään vähän pihalla, jossa juoksentelevat ympäriinsä, kiipeilevät liukumäkeen, pomppivat trampoliinilla tai painivat maassa.  Sisällä jatketaan koko ilta, pienemmän toimesta mm. pöydälle kiipeämällä, lisää renkaissa roikkumista. Juoksemista, toisen pukkaamista nuken kärryissä. Jossain vaiheessa päivää saatetaan myös ottaa kunnon tanssishow jonkun hyvän musiikin tahtiin, esim. tällä hetkellä ALMA on ihan kunkku.




Tälläisen arkiliikunnan lisäksi Mimi aloitti juuri taitoluistelun ja ollaan tällä viikolla käyty kaksi kertaa jo yleisöluistelussa harjoittelemassa hieman sunnuntaita varten. Sunnuntaina on sit taas treenit. 

Meille vois siis joku antaa säännön, että kauanko lapsen olisi hyvä olla paikallaan vuorokaudessa, niin, että vanhemmat ei ylirasitu sen touhuamisen katsomisesta. :D

Miten paljon teillä alle kouluikäiset liikkuu päivässä ja joutuuko patistamaan pois esim. telkkarin äärestä?  


tiistai 16. elokuuta 2016

Kiitos Blogiringille!

Kaksi vuotta sitten olin onneni kukkuloilla, kun pääsin mukaan Blogirinkiin. Yksi bloggaamisen tavoite oli saavutettu. Ja sain vielä tehdä mahtavia yhteistöitäkin. Kivoimpia niistä oli ehkä Liberon kanssa tehdyt yhteistyöt. Ja rahaakihan siitä sai toki ja pystyi näin ollen viettämään hoitovapaata pidempään. 

Parhaimpana muistona Blogirinkiajasta on Kesäjuhlat 2015, oli ihanaa nähdä kaikkia ja juhlat olivat oikein onnistuneet ja ruoat herkullisia. Ja porukka mitä mahtavin. En voi muuta tehdä kuin kehua Blogirinkiä! 

Liberon kamppis
Nyt kuitenkin palaan syksyllä töihin ja ehkä jossain vaiheessa pääsen myös opiskelemaan. Aika on hieman kortilla ja bloggaaminenki epäsäännöllisempää, joten koin parhaimmaksi jäädä Blogiringistä pois ja antaa tilaa aktiivisille bloggaajille. 

Meiran kamppis

En kuitenkaan lopeta blogia, mutta tämmönen samankaltainen hieman epäsäännöllinen postaustahti tulee jatkumaan, ainakin tällä hetkellä. Aina inspiraation tullessa. Ainakin fitmamapostauksia on tulossa, koska olen tällä hetkellä dieetillä.

Kiitos Blogirinki! 

Ja mua voi seurata instagramissa nimellä mammamiia.fi, jonne laitan kuvia lähestulkoon joka päivä salilta, kotoa, ulkoa ja matkoilta.





maanantai 15. elokuuta 2016

Olisit tyytyväinen itseesi, sinuna. Unohda muut.

Oon usein miettiny tätä otsikkona toimivaa lausetta. Mä koen jollain tavalla poikkeavani joukosta, ainakin joidenkin ihmisten kohdalla. Mut on pienestä pitäen kasvatettu siihen, että minä olen arvokas minuna, minä kelpaan juuri sellaisena kuin olen. Minua ei määritä telkkarit, lastenohjelmat tai muut ympäristön luomat mielikuvat "oikeasta ihmisestä." En ole koskaan edes ajatellut, että mun täytyisi olla tietynlainen, että kelpaisin muille. Kun kelpaan itselleni, kelpaan myös muille, jos en kelpaa niin olkoot kelpaamatta, en kaipaa sellaisia ihmisiä elämääni. 

En muista, että äitini olisi koskaan haukkunut itseään peilin edessä tai muutenkaan. Puhunut ulkonäöstään, olemuksestaan tai älykkyydestään alentuvasti. Äitini on aina ollut todella itsevarman oloinen ihminen, vaikka syvällä sisimmissään hänkin on herkkä ja epävarma, mutta se ulospäin näkyvä itsevarmuus on luonut itsevarmuutta myös minuun. En ole ehkä kaikissa asioissa itsevarma, mutta siitä olen varma, että millainen minä olen ja millainen minun kuuluu olla.


En ole koskaan leikkinyt Barbeilla ja yrittänyt sen jälkeen teininä näyttää Barbilta tai katsellut Hollywood julkkisten supermuokattuja kuvia ja yrittänyt päästä itse samaan ja riutunut peilin edessä siitä, kuinka lihava olen enkä kelpaa muottiin. Mihin muottiin? Luodaanko me se muotti ihan itse? Media kyllä suoltaa mitä suoltaa, mutta tarvitseeko meidän välittää siitä? Muutenhan me jouduittais ottamaan paineta ihan jokaisesta ympäröivästä asiasta. Eihän sellaista elämää kukaan kestä. Sen sijaan, että syytetään mediaa asioista niin otettaisko tässäkin asiassa vastuu itse itsestämme ja yrittäisimme kasvattaa omista lapsistamme riittävän itsevarmoja hyväksymään itsensä juuri sellaisena kuin he ovat? 

Parasta esimerkkiä näytämme sillä, että hyväksymme itse itsemme, sellaisena kuin olemme... ja paskat medialle.  Median syyllistämisellä emme pääse puusta pitkälle, mutta sillä pääsemme, että lakkaamme ajattelemasta koko mediaa ja jos itse emme siihen enää pysty niin ainakin yritämme kasvattaa lapsemme itsevarmoiksi.  

Ja en sano sitä, etteikö mediassakin olisi hyvä ottaa mainoksiinsa normaalinnäköisiä naisia ja miehiä täydellisesti photoshopattujen sijaan.. tottakai se olisi ihanteellista, mutta eihän nyt kukaan voi oikeasti määritellä itseään heidän mukaan? Ja jos sitä teette, niin lopettakaa välittömästi. Verratkaa itseänne vain itseenne, kukaan muu ei sitä muutosta pysty puolestasi tekemään kuin sinä! Uskon, että jos on koko elämänsä ehdollistunut siihen, että alitajuisesti ottaa "kauneusihanteet" omikseen, niin voi olla vaikeaa hyväksyä omaa pyöreämpää olemustaan jos vertaa itseään photarilla muokattuun malliin, mutta kannattaa ajatella realistisesti... pystyt siihen mihin pystyt, sinuna itsenäsi.  

Ja tiedättekö kuka on mun idoli? Minä itse. En tarvitse muita idoleita, koska kyseessä on mun elämä ja mulla on siihen lähes täydet vaikutusmahdollisuudet, paitsi etten voi voittaa lotossa, vaikka kuinka haluaisin. :D 

Kaikkein tärkeintä on se lapsuus, varhaislapsuuden esimerkki. Omien vanhempien näyttämät mallit ja perusturvallisuudentunne, sinä kelpaat ja riität, sinua rakastetaan juuri tuollaisena kuin olet. SINUN ei tarvitse määritellä omaa olemustasi ulkopuolisten näkemysten mukaan. 

En ole koskaan ajatellut, että mun pitäisi ostaa jotain tiettyjä merkkivaatteita tai muita asioita, jotta pääsisin "piireihin". Miksi edes haluaisin sellaisiin piireihin, joissa ihmiset välittää vain siitä mitä minulla on päällä? Ne ihmiset saa puolestani elää ihan omaa köyhää elämäänsä, tuntien epävarmuutta itsessään ja yrittäessään paikata sitä sillä, että valitsee ystävänsä noiden asioiden mukaan. En tarvitse heitä, eivätkä he minua.


Olen kasvanut minuksi elämäni aikana, kokemalla, näkemällä ja tunnustelemalla. Olen kulkenut kuoppia ja olen ollut onnellinen, mutta hetkeäkään EN KOSKAAN, ole miettinyt, että miksen muka sopisi johonkin muottiin. Minulle ei ole olemassa muotteja.. minulle on ihmisiä, jotka tekevät itse itsensä.  Jokainen ihminen täytyy hyväksyä ja jokaisen ihmisen täytyy hyväksyä itsensä. 

Siinä taas tämän päivän mietteet. Mitä mietteitä tää aihe herättää sinussa? 


Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...